Uutisetusivu ei ole henkilökohtainen somefiidi

Tiedätkö sen tunteen, että menet uutissivustolle katsomaan, mitä maailmassa on tänään tapahtunut, mutta nopeasti sivustolle päädyttyäsi unohdat alkuperäisen tarpeesi? Ajaudut ehkä klikkailemaan juttuja asuntomarkkinoista, julkkiksista tai ihmissuhteista, koska sivusto tyrkyttää niitä houkuttelevilla otsikoilla. Tai ehkä sinulle käy kuten minulle tällä viikolla. Tulee äkillinen tarve tietää, mitkä ovat ne kahdeksan tapaa, jolla voisin tuhota autoni tai mikä ihmeen juttu tämä käsirysy Korkeasaaressa on ollut.

Uutissivuston etusivun tarjonnan kuratointi on journalismin ydintä. Uutisetusivu on median muuttuva julkisivu, jonka tehtävä on houkutella sinut kuluttajana sisällön pariin. Tällaista laatua, timantteja ja plussaa, meillä on tarjolla tänään. Tässä on tärkeääkin tärkeämpi uutinen ja tässä koskettava tositarina.

Mutta on se myös ikkuna maailmaan. Saatan olla vähän idealisti, kun väitän, että uutisetusivun pitäisi tarjota näkymä siihen, mikä on tärkeää juuri nyt. Siihen, mitä kansalaisen pitäisi tietää maailman tapahtumista tänään. Jos olen kuullut tai lukenut, että on tapahtunut jotain isoa, haluan saada ensimmäisenä tapahtumien tärkeimmät faktat yksittäisten reaktioiden sijaan.

Siksi minusta tuntui jotenkin raikkaalta, kun luin New Yorkerista alkuviikosta The New York Timesin päätoimittajan Joe Kahnin haastattelua. Haastattelu käsitteli ensisijaisesti Timesin sisäisiä kulttuurisotia (huoh!), mutta kiinnitin huomiota kysymykseen, joka koski Timesin uutisäppiä ja sen käyttökokemusta suhteessa painetun sanomalehden avaamiseen.

Kahnin vastaus oli erinomainen muistutus siitä, mistä journalismissa on kyse. Hän painottaa, että toisin kuin muualla internetissä (esimerkiksi sosiaalisessa mediassa), Timesissa pohditaan jatkuvasti uutissisältöjen hierarkiaa. Ja mikä kiinnostavinta – tuo on päätoimittajan ja journalistisen johdon yksi päätehtävistä.

Joku teistä lukijoista saattaa kysyä, mitä ihmeellistä tässä on. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Sepä siinä onkin, että kokemukseni mukaan näin ei ole. Peli etusivun kärkipaikoista on kovaa. Jos toimittaja on tehnyt erinomaisen reportaasin Intian vaaleista, mutta kukaan ei klikkaa sen kolmea tarjottua otsikkovaihtoehtoa, niin ei se kauaa siinä etusivulla saa olla. Isot mediatalot tuottavat niin paljon juttuja, että parempia sisäänheittäjiä löytyy varmasti.

Vaalijuttu Intiasta saattaa edelleen saada parin aukeaman näyttävän taiton printissä, mutta verkon uutisetusivulla se jää auttamatta jalkoihin. Etusivua johdetaan korostetusti numeroilla, ja numerot eivät valehtele. Mittarit voivat toki olla väärät.

Uutisetusivu ei olekaan ainoastaan komea julkisivu tai ikkuna maailmaan, vaan myös peili, joka heijastelee sitä, mitä yleisö näyttää haluavan. Tai vielä kyynisemmin sanottuna se alkaa näyttää peliltä, jossa käyttäjästä etsitään kognitiivisia haavoittuvuuksia sosiaalisen median algoritmien tapaan.

Lisäksi tarjonnasta halutaan tehdä koko ajan automatisoidumpaa. Mediatalot tavoittelevat entistä personoidumpaa kokemusta. Tämän suhteen olen aika skeptinen. Hesarin printissä sivuutan Korkeasaaren käsirysyt nopealla vilkaisulla, mutta syvennyn juttuihin, joita en mahdollisesti edes kohtaa hs.fi-etusivulla. Printistä lukemiani ulkomaita koskevia juttuja algoritmi ei tavoita, mutta se tunnistaa kyllä, että halusin tietää, miten voisin rikkoa autoni.

Kumpi käyttäjäminä on se, jota haluan palveltavan tarkemmin? Kumpi käyttäjäminä on se, joka uusii tilauksen, kun sen aika tulee?

Lopulta kyse on juuri siitä, mistä The New York Timesin päätoimittaja Joe Kahn puhui New Yorkerille. Painotusten pohtiminen ja erilaisten sisältöjen paketoiminen on mitä suurimmissa määrin journalistista työtä. On kyse tärkeistä valinnoista, joita ohjaavat median tehtävä ja journalistiset arvot. Yle ei ole Spotify tai Netflix. Helsingin Sanomien uutisetusivu ei ole sinun henkilökohtainen somefiidisi.

Siksi Uusi Juttukaan ei aio olla mikään peliautomaatti, joka yrittää koukuttaa jäsenensä epätyydyttävään klikkispiraaliin. Meillä on rakenteilla malli, jossa käyttäjä maksaa tuotelupauksesta (tai oikeastaan ennemmin arvolupauksesta). Siinä on jotain samaa kuin laadukkaan mediabrändin printtituotteen tilauksessa. Kokonaisuus ratkaisee, ei se koukuttaako etusivu klikkaamaan mahdollisimman montaa houkuttelevaa otsikkoa.