Vastaus median ongelmiin ei mahdu klikkiotsikkoon

Perinteinen media haluaa kovasti, että ihmiset keskustelisivat mediasta. Niin mekin.

Joskus on silti hyvä pysähtyä pohtimaan, mikä sen keskustelun pointti on. Me esimerkiksi haluamme keskustelusta sytykkeitä uuden median perustamiseen. Haluamme tietää, mitä me voisimme tehdä toisin tai paremmin. Miten voisimme tehdä vielä merkityksellisempää journalismia? (Tähän liittyvään lyhyeen kyselyyn voi vastata osoitteessa uusijuttu.fi. Luemme oikeasti jokaisen vastauksen! Kyselyyn vastatessa tilaat myös uutiskirjeemme, jossa esimerkiksi tämä teksti on julkaistu ensimmäisenä.)

Samalla on hyvä tunnustaa, että keskustelu nykyisessä mediaympäristössä ei ole aina helppoa. Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina Sanna Ukkolan kirjoituksen “Lipuvatko toimittajat kohti aktivismia?”. Se oli Ukkolalle tyypillinen “keskustelunherättäjä”. Samalla se oli Hesarille takuuvarma klikkihitti. On vetävä otsikko, tiettyä yleisönosaa kosiskeleva näkökulma ja ärsyttäviä täkyjä sinne tänne. Klik-klik-klik ja X:ssä vielä twiit-twiit-twiit.

Perustellusti voi kysyä, onko klikkien keräämisen logiikalla kirjoitettu mediakritiikki sitä, mitä haluamme ja ansaitsemme. Etenkin kun faktat tekstissä ovat vähän sinne päin.

Ukkola esimerkiksi siteeraa tutkimusraporttia vuodelta 2020 ja väittää sen pohjalta, että luottamus mediaan olisi Suomessa laskenut viime vuosina. Näin ei suinkaan ole. Luottamuskyselyitä on erilaisia, mutta yleisimmin hyväksytty Oxfordin yliopiston Reuters-instituutin tutkimus osoittaa, että itse asiassa luottamus on ollut nousussa jo parin vuoden ajan. Tuoreimmassa raportissa 76 prosenttia suomalaisista uskoo voivansa luottaa useimpiin itse seuraamiinsa uutisiin ja 69 prosenttia suomalaisista uskoo, että useimpiin uutisiin voi luottaa. Molemmat luvut ovat hitusen korkeammalla kuin minään aiempana mittausvuonna 2015–2022. Suomessa yleisön luottamus mediaan on maailman vahvinta 46 maan vertailussa.

Tämä fakta ei silti poista sitä, että joidenkin suomalaisten luottamus on heikentynyt. Suunnan jyrkkyys hieman heittelehtii tutkimuksesta toiseen, mutta myös Reuters-instituutin tutkimus osoittaa, että nimenomaan kansallismielisesti ja konservatiivisesti asennoituvat luottavat uutismediaan keskimääräistä vähemmän. Kun Ukkola siis puhuu suomalaisten luottamuksen laskusta, hän käytännössä tarkoittaa kansallismielisesti ja konservatiivisesti ajattelevia eli Suomessa esimerkiksi perussuomalaisten äänestäjiä.

On mahdotonta nimetä mitään yhtä syytä tähän. Taustalla on kuitenkin kansainvälinen trendi, jota osaltaan ruokkii laitaoikeiston politiikka ja retoriikka. Suomen perussuomalaiset on osa kansainvälistä liikettä, joka saa käyttövoimaa vastakkainasettelusta median ja monien muiden liberaalin demokratian instituutioiden kanssa. Kyse on aktiivisesta luottamuksen nakertamisesta luomalla kulttuurisotaisia mielikuvia milloin mistäkin vastustajasta.

Nykyisenlainen mediajärjestelmä, jossa vapaa media valvoo vallanpitäjiä ja tuottaa kansalaisille tietoa, jota he tarvitsevat ollakseen vapaita ja itsenäisiä, on muuten nimenomaan liberalismin perua. Mediatoimijat tunnistavat arvoikseen minimissään demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen sekä perustavanlaatuisia yksilön oikeuksia mielipiteenvapaudesta omistusoikeuden turvaamiseen. Illiberaali media lienee jotain sellaista, mitä Unkarissa on saatu keskittämällä suuri määrä mediatoimijoita Viktor Orbánin ja hänen lähipiirinsä vaikutusvallan alle.

Mutta entä ne pilalle menevät, erityisesti nuoret toimittajat, jotka Sanna Ukkolan mukaan lipuvat kohti aktivismia?

Siitä ei ole hirveän painavaa näyttöä. Ukkola kyllä viittaa lyhyesti Helsingin yliopiston viestinnän professorin Anu Kantolan yli 10 vuotta vanhoihin perusteellisiin tutkimuksiin julkisuuskulttuurin muutoksesta ja politiikan toimittajien sukupolvien välisistä eroista. Valitettavasti Ukkola siteeraa tutkimuksia käytännössä samalla vähintään yksinkertaistavalla tavalla kuin perussuomalaisten poliittiset käsikirjoittajat Marko Hamilo ja Matias Turkkila ennen häntä ovat tehneet.

Koska tämä suoraviivainen viittaaminen on häirinnyt minua jo pidempään, päätin soittaa Anu Kantolalle.

- Ajatus niissä tutkimuksissa ei ole ollut, että toimittajat olisivat poliittisesti aktiivisia, Kantola painottaa.

Vuosina 2011 ja 2013 julkaistut tutkimukset kuvaavat muutosta 1900-luvun puolivälistä alkaen. Alalle 1960- ja 1970-luvuilla tulleet, tutkimuksessa “korkean modernin” toimittajiksi kutsutut, politiikan toimittajat tukivat Suomen kansallista projektia ja toimivat usein skandaaleja välttelevinä “ministerikuiskaajina”, joilla oli lähteinään luottopoliitikkoja. Tämä alkoi murtua 1980- ja 1990-luvuilla. “Notkistuvan modernin” toimittajat olivat entistä koulutetumpia ja he alkoivat hyväksyä kerronnallisuuden merkityksen ja kiinnostavuuden nousun uutiskriteeriksi.

2000-luvulla alalle tulleet “notkean modernin” toimittajat ovat tottuneet kiertämään erilaisissa tehtävissä ja olemaan enemmän esillä persoonina ja hahmoina. Hieman siihen tapaan kuin Sanna Ukkola.

- Mielipiteenilmaisu näkyy etenkin kolumneissa. Usein ne on argumentoituja näkökulmia. Sanoisin, että on edelleen erittäin harvinaista, että joku toimittaja lähtisi jonkin poliittisen ohjelman ajajaksi. Se on koko tämän ajan ilmiö, kun on tullut uusia kanavia, että mielipiteitä ilmaistaan enemmän, Kantola kuvailee.

Tästä me ajauduimme Kantolan kanssa pohtimaan sitä, että yhteiskunnallisen keskustelun sävy on kiihtynyt ja sanomisen tavat ovat koventuneet viimeisen vuosikymmenen aikana. Toimittajat elävät siinä yhteiskunnassa.

En minä silti kaikesta Ukkolan kanssa ole eri mieltä. Jaan esimerkiksi Ukkolan käsityksen, että radikaali totuuden puhuminen ja moraalisen oikeellisuuden julistaminen pukee huonosti toimittajaa. (Palaan objektiivisuuteen uutiskirjeessämme viikon tai parin kuluttua!)

Samoin pidän valitettavana, että toimittajien arvomaailmaa ei ole Suomessa tutkittu kattavasti. En todellakaan kaipaa tietoa siitä, mitä puoluetta kukakin äänestää, vaan kunnollista asenne- ja arvotutkimusta esimerkiksi EVA-malliin. Silloin todennäköisesti selviäisi sellainen melko itsestäänselvä asia, että toimittajat ovat keskimääräistä suomalaista koulutetumpia, kaupunkilaisempia ja mahdollisesti parempituloisia. Ei olisi suuri yllätys, jos toimittajat edustaisivat myös poliittisesti joukkoa, jossa tietty liberaalius lienee yleisempää kuin kansalliskonservatiivisuus.

Tästä päästään mielestäni ongelman ytimeen. Ajattelen, että pelko median mielipideilmaston kaventumisesta ja moniäänisyyden vähenemisestä on aito. Se näkyy myös meidän uusijuttu.fi-sivun kyselyyn saamissamme vastauksissa. On yhä enemmän yleisöjä, jotka kokevat, että media ei näe heitä ja heidän tarpeitaan. Yhdet lienevät juuri kansallismielisiä konservatiiveja, mutta toiset ovat median keskiluokkaisuuteen ja samanmuottisuuteen kyllästyneitä. Kolmannet eivät kestä jatkuvaa sotaa ja rikosuutisten tulvaa. Neljännet tuntevat itsensä entistä hämmentyneemmiksi uutissivustojen muistuttaessa sosiaalisen median uutisvirtaa. Viidennet ovat lopen kyllästyneitä klikkiotsikoihin ja sensationalismiin. Ja niin edelleen.

Meidän on mediassa tunnistettava sekä oman joukkomme samankaltaisuus että yleisön moninaisuus. Vastaus näihin kohtaanto-ongelmiin ei valitettavasti mahdu klikkiotsikkoon. Itse asiassa klikkiotsikot ja jatkuva puheenaiheiden heruttelu ovat osa ongelmaa. Juuri sitä, jota mekin Uuden Jutun perustajat haluamme ratkoa.